27.8.2025 – Pelko

Kuuntele...

Katsele...

Tai lue...

Pelko tulee moneen kaapuun pukeutuneena. Ajattelin, että on heti alkuun kirjoitettava siitä, koska se lienee monien aktivistien vakioseuralainen. Ainakin itselläni se pitkään rajoitti toimimista, ja yhä edelleen joudun säännöllisesti tekemään sisäistä tutkiskelua pelon tunnetta ymmärtääkseni. Haluan kirjoittaa siitä myös siksi, ettei kukaan ajattelisi olevansa erilainen tai heikko, jos ja kun pelkää. Monet aktivistit varmasti pelkäävät, myös kaltaiseni pehmoaktivistit, jokainen omalla tavallaan.

Mitä minä sitten pelkään? Alkuun ja aika pitkään pelko liittyi omaan lähipiiriin ja sosiaalisiin vaikutuksiin, joita mahdollisella aktivismiin ryhtymisellä olisi. Lähiympäristöstäni puuttuivat esimerkit, ja aktivismissa kaikki tuntui oudolta ja etäiseltä. Keskiluokkainen suomalainen ei keskimäärin kovin paljon törmää aktivismiin käytännössä, korkeintaan sanomalehtien otsikoissa. Minä en ainakaan ollut törmännyt, vaikka aikoinaan nuorena opiskelijana olinkin pienen hetken Greenpeacen toiminnassa ollut mukana. Keskiluokkainen elämäntapa ja aktivismi tuntuivat olevan ihan eri maailmoista: teimme erilaisia asioita, arvostimme erilaisia asioita, liikuimme eri piireissä ja vieläpä näytimmekin erilaisilta. Oma käsitykseni aktivistimista ja aktivisteista oli hyvin stereotyyppistä ja kapeaa. Siksi oli vaikea mieltää itseään samaan joukkoon kuuluvaksi varsinkin, kun omassa sosiaalisessa kontekstissani aktivismi lähinnä herätti hilpeyttä tai jopa pientä ivaa, vaikkakin nokkelan kuuloiseen sanailuun verhoutuneena.

Kun aktivismi lopulta alkoi konkretisoitua ja tuli aika tehdä asioita, olla valtavirran ja monien ystävien kanssa eri mieltä, pyrkiä näkyvästi vaikuttamaan erilaisen mutta omasta mielestäni kauniimman maailman kehitykseen, nousivat pelot tekemisen vaikutuksesta työhön ja elantoon. Valtavirta ei ole turhaan VALTAvirta. Se tarkoittaa, että sen mukainen elämäntapa on oletusarvona kaikkialla yhteiskunnassa, niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Sellaista elämää elävät ihmiset käyttävät kaikkialla suurta valtaa. Pelko nosti esiin monia kysymyksiä. Voinko olla julkisesti eri mieltä kuin keskimääräinen kollegani? Tai mikä pahempaa, pomoni tai jopa työnantajani? Mitä se vaikuttaa yhteistyöhöni tai mahdollisuuksiini? Saanko potkut, jos olen vaikkapa jostain markkinataloutta koskevasta periaatteellisesta perusasiasta eri mieltä? Olinhan toki aiemminkin jo saattanut olla eri mieltä, mutta sillä ei käytännössä ollut vaikutusta tilanteeseeni, koska saatoin pitää mielipiteet työpaikalla ominani. Aktivismin kautta toin ne nyt kuitenkin kaikkien nähtäville. Toki tässä on jokaiselle yksi oleellinen pohdinnan ja valinnan paikka, sillä aktivismia voi pyrkiä harjoittamaan myös valokeilojen ulkopuolella, jolloin nämä kysymykset eivät nouse samalla tavalla esiin. Itse päätin toisin, koska haluan osittain vaikuttaa juuri yleisen mielipiteen kautta.

Vielä lopuksi haluan nostaa esille yhden hieman erikoisemman pelon. Huomaan nimittäin aina silloin tällöin miettiväni, entä jos minulla ei olekaan argumentteja jossakin keskustelussa, jossa erilaiset tavat ajatella maailmasta ja sen tulevaisuudesta kohtaavat. Taustalla lienee jokin psykologinen versio tietämättömyyden aiheuttamasta häpeästä, jota vahvasti tietämiseen, itsevarmuuteen ja ikuiseen kilpailemiseen nojaava kulttuurimme minussa ylläpitää. Tätä olen yrittänyt rauhoittaa itsessäni ajattelemalla kaikkia kohtaamisia enemmänkin oppimisen kuin käännyttämisen paikkoina. Ei minun tarvitse niissä tavoitella argumentoinnin selkävoittoa. Voin hyvin sanoa "kiinnostavaa, kerro lisää" ja poistua taas muutamaa näkökulmaa tai tiedonmurusta vauraampana.

Lopuksi oleellinen mutta vaikea kysymys: miten olen itsessäni pelkoja hoitanut? Asiasta tuntuu väärältä sanoa mitään, koska jokaisen pitänee löytää omat tapansa kuunnella itseään, ymmärtää tunteitaan ja ylläpitää tyynnyttävää sisäistä puhetta. Ohjeet kuulostaisivat itseapukirjallisuudelta, johon en oikein jaksa uskoa. Suhteessa sillä kulmalla kirjoitettujen teosten määrään ihmisten pahoinvointi pysyttelee hälyttävän korkealla. Kenties on niin, ettei toisten vinkkejä tankkaamalla vielä pääse oman elämänsä muuttamisessa kovin pitkälle. Tiedostaen edellä sanotun rohkenen kuitenkin sanoa muutaman sanan omasta kokemuksestani enemmänkin kannustukseksi jokaiselle tutkia omia pelkojaan kuin suoranaiseksi ohjeeksi.

Omalla kohdallani olen toistaiseksi havainnut monet riskit oikeasti paljon pienemmiksi, kuin millaisina pelkoni niitä yritti minulle tarjoilla, usein jopa suorastaan täysin perusteettomiksi. Kirjoitin ajatuksesta kirjaanikin: "Jos vain päätän elää toisella tavalla, harvoin sillä kuitenkaan on katastrofaalisia seurauksia" [Voikukka ja kaleidoskooppi, Sirpale 240/200]. Tärkeät ihmiset ympärilläni ovat paljon ymmärtäväisempiä kuin osaan ajatellakaan. Ja ne muut, jotka eivät halua tukea minua sellaisena kuin pohjimmiltani olen, eivät loppujen lopuksi ehkä ole niin tärkeitä.

Toinen tärkeä oppini on osuvasti sanoitettu Ricky-Tick Big Bandin & Julkisen Sanan kappaleessa Mitä sä pelkäät?: "Sano kukkahattutädiks mä oon ylpee siitä". Omasta mielestäni kauniissa maailmassa arvostukset ovat erilaisia kuin nykyisessä kulttuurissamme. Se tarkoittaa, että minun täytyy ihan ensimmäiseksi kääntää vipuja omassa päässäni uuteen asentoon. On varmaa, että moni asia, joita teen ja joista itse olen ylpeä, ovat monen muun mielestä vielä pitkäänkin pilkattavia. Mutta jos en itse nyt ole ylpeä kukkahatustani, kuinka siitä koskaan voisi tulla yleisestikään arvostettua?

Näitäkin sanoja pelotti taas kirjoittaa ja julkaista. Kuitenkin jokin sisälläni patistaa minua kohtaamaan ja hyväksymään pelkoni, ja silti jatkamaan; maailman kauniimpi tulevaisuus on asiana paljon suurempi kuin yhden ihmisen pelkoni. Tunnistan taustalta myös kokemusta oman elämäni rajallisuudesta. Mietin, miten minun pitäisi aikaani, energiaani ja kykyjäni käyttää, jotta elämälläni olisi mahdollisimman suuri vaikutus niin ihmisten kuin laajemmin maailmankin hyvään. Se voima työntää minua eteenpäin pehmoaktivistin polullani.