31.8.2025 – Resonanssi

Kuuntele...

Katsele...

Tai lue...

Olin tällä viikolla järjestämässä tilaisuutta Tieteen ja toivon talossa Puistokatu 4:ssä. Sen aiheena olivat Rutger Bregmanin kirjan ympärille muodostuneet moraalisen kunnianhimon ringit, joista yhdessä olen itsekin ollut mukana viime vuoden lopulta saakka. Tilamme Puistokadulla oli tupaten täynnä sekä ihmisiä että tahtoa tekoihin kauniimman maailman puolesta. Ei siis ihme, että tilaisuudessa syntyikin uusia rinkejä, joiden kautta aktivismi jatkaa kasvuaan ja ihmisten moraaliset ambitiot saavat kanavia purkautua hyvän puolesta.

Tilaisuuden keskusteluvieraina olivat näyttelijä Elina Knihtilä ja itseään monien rooliensa rinnalla myös idealistiksi tituleeraava Saku Tuominen. Heidän keskustelunsa illan aiheesta oli huikean viihdyttävää katsottavaa. Elinan ilmiömäinen näyttelijän kehollisuus yhdistettynä Sakun verbaaliakrobatiaan olivat täydellinen yhdistelmä. Yleisö hykerteli, ja illan tunnelma sai mitä mainioimman startin.

Illan kaikista houkuttelevista ajatuksista omaa mieltäni eniten kutkutteli yksi sana: resonanssi. Elina toi sen keskusteluun viitaten Oxfordissa toimivaan suomalaiseen tutkijaan Aura Rauloon, joka oli kuulemma heidän keskustelussaan sanonut nimenomaan taiteen luovan ihmisten ymmärrykseen tarpeellisen resonanssin, johon faktapohjainen tykitys ei yksinään pysty. Olen täysin samaa mieltä resonanssin tarpeesta, sillä kuten ympärillämme hyvin näemme, tietoa nykymenon kestämättömyydestä kaikilla kyllä jo on, mutta halua oikeiden muutosten tekemiseen on vielä liian vähän. Olen myös samaa mieltä taiteen kyvystä synnyttää meissä ihmisissä resonanssia. Kirjoitin taannoin kirjassanikin aiheesta monessa eri kohtaa ja kiteytin muun muassa seuraavasti: "Taide on kadoksissa ollut eksponentti rationaalisuuteni perään" [Voikukka ja kaleidoskooppi, Sirpale 255/387]. Ajatus resonanssista tarttui minuun poikkeuksellisen vahvasti, mihin lienee monia syitä.

Ensinnäkin Aura Raulon osalta sulkeutui yksi kehä. Aurasta nimittäin oli viime syksynä kaunis juttu Helsingin Sanomissa. Tunnistin hänen ajattelutavastaan paljon rihmoja omaani, joten otin heti jutun julkaisemisen jälkeen häneen sähköpostilla yhteyttä. Kävimme lyhyeksi jääneen mutta melko pitkien viestien keskustelun. Arvostin suuresti Auran elettä, että hän kaiken kiireensä keskeltä otti aikaa vastata tuntemattoman ihmisen yhteydenottoon. Muiden asioiden kiinnostavuus, kiireellisyys tai pakottavuus lienevät vieneet lopulta voiton, ja dialogimme katkesi. Se jäi harmittamaan, sillä olisin todella halunnut lähettää tai henkilökohtaisesti ojentaa Auralle kirjani, sillä niin tiheänä resonoivat hänen ajatuksensa ja viestinsä kaiken kirjaan kirjoittamani kanssa. Toivon yhä, että saan vielä joskus tilaisuuden lahjoittaa kirjani hänelle ja kenties jatkaa vuoropuheluammekin, jos hyvin käy.

Yltiörationaalisessa kulttuurissamme faktapohjainen tai yhä useammin vain sellaiseksi naamioitunut puhetapa kukoistaa. Kuitenkin ihminen elää ja on osa maailmaa vahvasti, tai jopa suuremmassa määrin, muilla tavoin kuin järkensä kautta. "Taiteen avulla pääsen käsiksi vaikeisiin, abstrakteihin asioihin aivan ainutlaatuisella tavalla. Se puhuttelee minua eri taajuudella kuin tilastot, tutkimukset ja numerot. Taiteen kautta avautuu kokonaan toisenlaisten mahdollisuuksien maailma. Se täydentää välttämättömällä tavalla talouden ja teknologian kyllästämää ajatteluani", pohdin kirjassa [Sirpale 255/554]. Jälleen resonanssi vaikken sitä sillä nimellä vielä tuolloin kutsunutkaan. Kirjassani nostan esille muitakin esimerkkejä, joissa nimenomaan taide on saanut jonkin sisälläni heläjämään ja kasvamaan. Niissä hetkissä maailma on puhutellut minua solutasolla. Tai ehkä tämäkin on liian yksilökeskeinen kuvaus niistä kokemuksista. Ehkä olen yksinkertaisesti vain lyhyen hetken ajan kokenut värähteleväni kaiken elävän kanssa samassa tahdissa, sen erottamattomana, pienenä mutta merkityksellisenä osana.

Kirjoitin eilen ystäväni muistikirjaan, että kiitollisuus on jälkikaiku kahden ihmisen kohtaamisesta, jossa ajatuksille, tunteille ja läsnäololle on annettu mahdollisuus löytää yhteinen taajuus ja resonanssi. Näin ajatellen resonanssi on kytkeytymisen ja vahvistumisen ilmiö. Kun sellainen pääsee tapahtumaan, se joka kerralla muuttaa meitä perustavalla tavalla, ja kokemuksen muistijäljet piirtyvät syvälle kehomuistiimme. Ei jokainen arjen kohtaamisemme voi resonoida, mutta joidenkin kohtaamisten on elämässämme välttämätöntä resonoida. Ilman resonanssia ei synny yhteyksiä, ei ymmärrystä, ei rakkautta eikä kiitollisuutta.

Keskiviikkona Puistokadulla, Elinan ja Sakun aitoudellaan ja lämmöllään virittämässä ilmapiirissä, oli ihmismieli otollisessa tilassa resonoinnille. Kommentit, joita on tilaisuuden jälkeen korviini kantautunut, tukevat itsellenikin syntynyttä vahvaa kokemusta. Se lienee otollista kasvualustaa ihmisten yhteiselle toiminnalle, hyville teoille ja aktivismille.